Mediakritiikki on tärkeä, mutta vaikea laji. Sen sai todeta myös Kaarina Hazard arvostellaan Toni Halmeen kuolemaan liittynyttä kirjoittelua. Sillä sehän selkeästi Kaarinan tarkoituksena näyttää olleen.
Ongelmana on kuitenkin, että älykäs ja itse siitä hyvin tietoinen kirjoittaja alkaa usein kirjoittamaan itselleen ja omalle viiteryhmälleen. Hyväksyntää teräville tai vähemmän sattuville oivalluksille haetaan omilta kavereilta, eikä tarkoituksena enää olekaan minään yleisenä vahtikoirana toimiminen. Tällaiseen kynäilyyn yleismedia on ylipäätään väärä paikka. Parnasso tai Journalisti olisi ollut Hazardin ryöpytykselle oikea ympäristö, eikä tällaista kalabaliikkia olisi syntynyt.
Mutta oli hyvä, että syntyi. Se muistutti mieleen, että Toni oli merkittävälle osalle suomalaisia jotain muuta kuin "exit only -tatuoinnilla varustettu sikaniska" tai "vaaraton, möhkäleen muotoinen kotieläin". Toni edusti vastaansanomista, paskaista ja epätoivoistakin haistattelua valtaapitävälle eliitille, joka on jämähtänyt norsunluutorniinsa etäälle kaikesta todellisuudesta keskustelemaan keskenään ja inttämään vastaan eduskunnan lomien lyhentämisehdotuksille.
Nykyisessä poliittisessa päätöksenteossa on unohdettu iso osa suomalaisia; joukko, joka kituuttaa peruspäivärahalla, pienellä eläkkeellä, minimipalkalla tai pätkätöissä kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ihmiset, joille suuri hankinta on uuden vaatekappaleen ostaminen lapsille tai poikkeuksellinen kokolihapäivä. Heitä ei nähdä Hulluilla päivillä hamstraamassa hanhenmaksaa tai Parmankinkkua.
Sosialidemokraatit ja jopa Vasemmistoliitto näyttävät unohtaneen tämän joukon, eikä Kokoomuksessa ole enää häivettäkään siitä yhteisvastuusta, jonka nimeen vielä -70 ja -80 -lukujen taitteessa vannottiin. Ja se on sääli. Nyt laman kourissa peräänkuulutetaan yhteistä vastuuta ja talkoita, joissa pidennetään päivää ja tehdään vastikkeetta töitä yhteisen suomalaisen tulevaisuuden eteen. Ei helvetti mene läpi!
Nykyiset kansaedustajat syövät samalla suulla, jolla toisaalta vaativat kansalaisia tekemään uhrauksia ja toisaalta kuittaavat populismiksi vaatimukset, joilla esitetään kansanedustajien lomien lyhentämistä. Niitä muuten passaisi lyhentää roimasti.
Minä en oikein jaksa ostaa niitä erityisesti naiskansanedustajien perusteluita, joiden mukaan olisi kohtuutonta, jos kansanedustajat eivät pääsisi pitkien työmatkojensa vastineeksi oleilemaan kotonaan monta kertaa pidempiä loma-aikoja kuin normaalit palkansaajat. Käyn itse kahdeksatta vuotta töissä Helsingissä, päivittäistä työmatkaa kertyy noin 350 kilometriä. Eikä luvassa ole yhteiskunnan kustantamaa pesää Helsinkiin vastikkeeksi tästä uhrauksesta suomalaisen hyvinvoinnin eteen. Herätkää pahvit! Kysykää avustajiltanne tai vaikkapa puolueiden paikallisosastoista, miten normaalit suomalaiset elävät. Jos sielläkään enää muistetaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti